”Minä se olen niin vahva, ettei lihasvoima häviä puolen vuoden treenitauollakaan”. Niinkö menin jokin aika sitten leuhkimaan? No, viimeisen kahden viikon ajan olenkin sitten nöyryyttänyt itseäni sellaisen lajin parissa kuin Fustra. Sanasta tulee mieleen frustraatio - ja niin tulee treenistäkin. Niin paljon heikkoja lihaksia löytyi tästä ruhosta, että voi äiti! Ja nuo lihakset minä sain kipeäksi vain nostelemalla keppiä - niin, sitä puista!! Joka treenikerran jälkeen tuntui siltä, kuin olisin saanut pahasti selkääni. Mutta Fustra on aivan mahtava laji. Vaikka se olikin nöyryyttävintä mitä olen tehnyt sitten tankotanssin (siis -roikunnan)!

Fustra on kahden suomalaiskundin kehittämä metodi, jossa on ensin tarkoituksena avata lihasjumit dynaamisella venyttelyllä (muun muassa juuri sitä keppiä hyväksikäyttäen)ja kehittää lihastasapainoa muun muassa core-lihaksia vahvistamalla. Vasta kun nämä kaksi asiaa ovat kunnossa, menee oikea treeni perille. Minä treenasin toisen metodin kehittäjän, Topi Lösösen kanssa. Huipputyyppi, jos ymmärtää Kainuun kieltä. Minä ymmärrän, kun sieltä on puoli sukua kotoisin. ;)

Olin jo ehtinyt luulla, että pilatesta treenanneena olisin saanut kroppani balanssiin. Vanhoja meriittejä. Kai se jossain vaiheessa balanssissa oli, mutta ei enää. Hartiat ovat taas romahtaneet eteen, syvät vatsalihakset surkastuneet, eivätkä pakarani vieläkään toimi kunnolla. Moni muu lihas aktivoituu ennen pakaraa, mikä aiheuttaa väärien (lantion) lihasten kramppaamisen. Panin suosiolla uudelleen löytämäni lenkkeilyn jäihin, kun huomasin, miten pielessä hermotukseni ja kehonaistimukseni edelleen on.

Näky oli jo crosstrainerin selässä järkyttävä. Ex-OMT-fyssariani lainaten minä olin kuin Bambi jäällä. Lantio seilasi miten sattuu ja hartiat roikkuivat edessä. Topi hoki kymmenen minuutin aikana noin kaksikymmentäviisi kertaa, että ”hartiat taakse, lantio eteen”. Kun yritin jotenkin saada oikaistua itseni, tuntui kuin olisin polkenut laitetta takakenossa. Ei siis mitään hajua kehonhallinnasta (pilateksessa tosin onnistun paremmin siksi, että siellä ollaan paikoillaan). Eikä se kai ihme ole, että yläkroppa on kääntynyt eteen, kun työkseni istun näpyttelemässä konetta. Syytän myös talvea, sillä koko pitkän talven ajan ulkoilutin koiraa selkä kyttyrässä kun paleli ja vitutti.

Fustraa voisi kehonhallintaa parantavana lajina luulla tylsäksi. Ei kuulkaas ole. Se on pirun kovaa hommaa, kun työskentelee tunnin lihaksilla joita ei ole käyttänyt kuukausiin tai ehkä jopa vuosiin! Se oli suorastaan kidutusta. Miten voikin kepin nostaminen pään yläpuolelle ja siitä selän taakse tuntua niin kivuliaalta? Tai se, kun laitetaan seisomaan selkä seinää vasten, käsivarret suorina sivulla ja sanotaan, että liu’uta kädet ylös ja siellä yhteen. No eipä mennyt yhteen, ei lähellekään, vaikka hartiat, lavanseudut ja käsivarret olivat tulessa. Haluaisinpa nähdä, kun bodari laitetaan seinää vasten nostamaan käsiä ylös - siinä kyllä isokin mies itkee!

Vatsalihasliikkeet ja esimerkiksi takareiden aktivoimisliikkeet olivat tuttuja ennestään pilateksesta ja jumpista, mutta kun ne suoritettiin hitaasti ja huolella, niitä ei montaa tarvinnut huhkia. Hyvin koko tuskan kuitenkin jaksoi, kiitos ohjaajan. Trainerin valvovan silmän (ja käskevän suun) alla harjoitteleminen olikin koko hommassa parasta. Itse ei mitenkään pysty keskittymään samaan aikaan sekä niskan, hartioiden että lantion asentoihin samalla, kun pitää vielä kestää lihaspoltot. Trainerin kanssa tunti meni tosi nopeasti – kotona sitä piinaa ei jaksanut itsekseen puoliakaan.

Treenasin Fustraa muutaman kerran ja jotain kehitystä tapahtui. Lihaskireydet hellittivät pikkiriikkisen ja lantionhallinta parani. Mitähän muutamassa viikossa saisi aikaan? Olen aika vaikuttunut lajista.Pilates on edelleen hyvä laji selkäkipuiselle, mutta Fustra on monipuolisempi ja tehokkaampi. Joka kerran oli seuraavana päivänä sellainen olo kuin olisi jyrän alle jäänyt. Tämän siis lasken positiiviseksi asiaksi.

Fustra on myös tosi järkevää, sillä itsekin olen aina suositellut selkäkipuista menemään ensin hierojalle, että saa lihasjumit pois – ennen sitä ei edes pääse sellaisiin asentoihin, joihin pitäisi. Omasta mielestäni sinne kannattaa mennä myös Fustran lisäksi. Jos lihas on aivan krampissa, ei sen venyttäminen tee yhtään hyvää. Itselläni aukesi joitain lihaksia lapojen seudulla ja käsivarsissa, mutta niska-hartiaseudun aion mennä hierotuttamaan ensi viikolla, samoin reiden lihaskalvot, joita on todella vaikea itse venyttää tai avata.

Jumien avauksen jälkeen on tärkeää hakea lihastasapaino koko kehossa, ei vain keskikehossa, vaikka se onkin kaiken ydin. Minulla ilmeisesti hartioiden ja pään roikotus saattaa vaikuttaa alaselkään (joka ei kylläkään ole ollut pitkään aikaan kipeä), samoin pakaroiden toimimattomuus kramppaa sitten jalat ja/tai lantionseudun lihakset.

Että ei lopu työmaa kesken tässä ruhossa, vieläkään. Toivottavasti teissä lukijoissa on selkäkipuisia…ei, nyt meni väärin. Toivottavasti monet selkäkipuiset lukivat tämän postauksen, sillä suosittelen Fustraa kaikille lämpimästi. Itse asiassa sain vinkin Fustrasta kirjani lukijoilta ja siksihän sitä piti lähteä kokeilemaan. Mahtavaa, että tulee uusia keinoja monipuoliseen kuntoutukseen! Verrattuna ihan hyödyllisiin fysiojumppiin ja pilatekseen tämä on kuitenkin kuntoutuksen Rolls Royce. Sitä muuten treenaavat myös huippu-urheilijat.

Pian kerron, mitä mahtavaa (mutta tuskallista!!) lajia olen viime aikoina treenannut. Stay tuned! ;)

Tunnet varmaan valittajan. Sen, joka ei koskaan näe missään mitään hyvää. Sen, jonka kanssa on raskasta olla tekemisissä, koska valittaminen vie kuulijasta mehut. Pahinta se on silloin, jos valittaja on oma vanhempi tai työkaveri, koska häntä ei voi heivata noin vaan menemään.

Yleensä valittaja ei itse näe, että vika on hänessä, vaan hänen mielestään vika on aina ympäröivässä maailmassa. Mikä sitten on valittajan palkinto? Ehkä valittaminen on tapa, ehkä keino saada huomiota. Se voi olla myös piilotettua vallankäyttöä. Kuinka moni tunnistaa tilanteen, jossa joku läheinen heittäytyy uhriksi, jota täytyy sitten lepytellä, maanitella ja hyvitellä? Näin valittaja saa haluamansa: pönkitystä itsetunnolleen. Valittaja imee voimaa ulkopuolisilta ihmisiltä, mutta sellainen voimahan ei pysy kuin seuraavat viisi minuuttia – ja sen jälkeen taas on asiat huonosti.

Valittaminen on valinta. On valinta nähdä kaikessa huonoa, kun voisi valita sen, että näkisi hyvää. Entä jos ei ole mitään hyvää? AINA ON! Etkö sinä hengitä? Paistaako aurinko? Onko sinulla edes yksi hyvä ihmissuhde olemassa (vai oletko karkottanut senkin valittamalla)? Onko sinulla edes yksi asia, jonka tekemisestä nautit? Näitkö tänään luonnossa jotain kaunista? Luitko hyvän jutun, katsoitko tv:stä hyvän ohjelman? VALINTA ON SINUN!

Uhriksi ja valittajaksi heittäytyminen on luovuttamista. Luovuttaja tekee päätöksen elää elämäänsä pettyneenä ja purkaa pettymyksensä muihin. Ihmiset usein pettyvät elämään, kun kaikki ei menekään niin kuin olisi toivonut. Mutta kuka on muka luvannut, että elämä olisi helppoa? Jos odotukset ovat sellaiset, että vaikeuksia ei tule, ei tietenkään ole muuta mahdollisuutta kuin pettyä.

Elämässä on kaksi vaihtoehtoa: joko luovuttaa ja katkeroitua, tai ajatella, että kaikesta voi oppia jotain. Itse olen hokenut sitä niin paljon, että siitä on huomaamatta tullut mottoni: KAIKESTA VOI AINA OPPIA. Kun ajattelee niin, niin mikään kokemus ei ole turha. Itsellänikin olisi ollut kaikki hyvät syyt katkeroitua. On ollut sairauksia, köyhyyttä ja kipeitä ihmissuhteita. Kun ne kaikki vielä sattuivat samaan aikaan, niin ei ollut elämänilosta tietoakaan. Välillä ei ollut edes elämänhalua. Minä tiedän, mitä on henkinen kipu ja mitä on fyysinen kipu – mutta luovuttaminen ei ole koskaan kuulunut sanavarastooni. Mustimpinakin hetkinä aina jossain syvällä on kuitenkin kytenyt toivo paremmasta ja halu etsiä se. Se on varmaan sisäänrakennettuna minuun, mutta sen voi myös opetella. Omaa ajatteluaan voi muuttaa. Sanonta ”vanha koira ei opi uusia temppuja”, on paskapuhetta, sekä koirien että ihmisten osalta.

Olin niin iloinen, kun sain eräänä päivänä Selkähelvetti-kirjani lukijalta palautetta! Tai siis saan kyllä säännöllisesti palautetta, mikä on tosi hienoa, koska kuulen mielelläni, millaisia kokemuksia ja ajatuksia muilla on ollut, ja mitä he ovat saaneet kirjastani irti. Mutta tämä kyseinen kirjoittaja oli suureksi riemukseni hokannut kirjastani sen, mistä monet muut eivät olleet minulle kirjoittaneet, nimittäin ne kohdat ajatuksen voimasta. Hän ei ollut heittäytynyt uhriksi, vaan rohkeasti pysähtynyt kuuntelemaan omia ajatuksiaan ja miettimään, oliko niillä yhteyttä selkäkipuihin. Positiivisen asenteensa vuoksi uskon, että hän tulee paranemaan. On nimittäin ihmisiä, jotka valittavat jotakin terveysongelmaansa, mutta kun antaa vaihtoehtoja, mistä apua voisi saada, he eivät tee neuvoilla mitään. He mieluummin kärsivät ja valittavat kuin ottaisivat riskin, että apu voikin löytyä. Parantuminen vaatisikin enemmän eforttia. Joutuisi ottamaan VASTUUN itsestään.

Miten sitten elää valittajan kanssa, joka ei tiedosta, että olisi itse syytä muuttua? Sen kun tietäisi, niin guru olisi. Jos valittaja ei ole läheinen, deletoisin (ja olen deletoinut) hänet elämästäni. Jos hän on läheinen, omaa sietokykyä koetellaan enemmän, mutta silti mielestäni ei ole pakko sietää mitä tahansa. Itse voisin kokeilla eri keinoja, esimerkiksi rajojen vetämistä. Valittajalle voi kertoa, ettei suostu enää kuuntelemaan pelkästään negatiivista valitusta milloin mistäkin, koska siitä tulee niin paha mieli (valittaja voi tosin heittäytyy marttyyriksi, mutta mitä sitten? Hän on marttyyri niin kauan, kun se toimii hänelle). Tai sitten voisi kysyä, että eikö missään todellakaan ole mitään hyvää? Koetapa keksiä jotain hyvää sanottavaa tästä tilanteesta, keksitkö? Tai kysyy suoraan, mikä hänellä on oikeasti hätänä? Dr. Phil kysyisi valittajalta: ”Miten hauskaa seuraa olet?”.

Entä valitatko sinä alvariinsa? Valitatko vaikka ylipainoa? Auttaako valittaminen laihtumaan? Kun valitat huonoa työpaikkaa, paraneeko se valittamalla? Paraneeko huono ihmissuhde valittamalla? Oletko yksinäinen? Saatko seuraa valittamalla? Ei, koska keskityt silloin siihen, mikä ei toimi. Valittaminen on negatiivisissa asioissa rypemistä, mikä ei vie eteenpäin. Se todennäköisesti jopa lisää sitä, että asiat menevät (tai näyttävät menevän) vielä huonommin.

Valittamisen sijaan ala tehdä jotain. Pura pettymyksesi kerralla ja päätä muuttaa asennettasi. Ala katsoa itseäsi ja elämääsi mahdollisuuksien kautta. Etsi vaihtoehtoja (niitä on!) ja ryhdy toimeen! 

ATTITUDE IS EVERYTHING.

Pitikö mennä paukuttelemaan henkseleitä, että minä se en saa paikkoja kipeiksi vaikka mitä tekisin? Kyllä saan, mutta ei siihen mitään puntteja tarvitakaan - ihan oman kehon paino riittää (ja kun minäkään en varsinaisesti mikään kukkakeppi ole, niin ei lopu harjoitusvaste kesken…). Kokeilin jokin aika sitten CrossFittiä. Selvisi, että kun vetää kymmenen minuuttia putkeen kolmea liikettä oman kropan painolla, saa takareitensä niin kipeiksi, ettei tee mieli liikkua kahteen päivään. Harkitsin vakavasti jopa nestepaaston aloittamista, koska oli niin tuskallista käydä vessassa. Mutta toiminnallinen treeni rules!

Liikkeistä tuli mieleen vanhat hyvät pesisajat. Eivätkä ne niin hyviä olleet, koska reippaasti enemmän me hävittiin kuin voitettiin, mutta aika kultaa muistot. Harrastin pesäpalloa tosissani etenkin lukioaikana. Talvisin joukkueeni treenasi peruskuntokaudella Kisiksessä (Kisahallissa). Silloin olin melkoisessa kunnossa ihan huomaamattani, eikä paikkojen kolotuksesta ollut vielä tietoakaan. Löysin joskus vanhan lapun kuntotestistämme, jossa piti suorittaa liikkeitä 45 sekunnissa. Minä muun muassa punnersin 42 (miesten)punnerrusta ja tein 60 istumaannousua. Oi niitä aikoja. Minusta on siis tullut vanha pieru, joka muistelee kahdenkymmenen vuoden takaisia meriittejä ”silloin minä olin kovassa kunnossa”. Mutta oli se hienoa aikaa. Juosta Töölönlahtea ympäri. Loikkia Kisiksessä rappuja ylös. Huhkia kuntopiiriä…

Näin keväällä, kun aurinko alkaa paistella, muistaa hyvin ne ensimmäiset ulkotreenit kun oli vähän lämpimämpää. Oli ihana fiilis päästä pitkän synkän talven jälkeen lyömään oikein kunnolla – ei seinään eikä pressuun, vaan niin pitkälle kuin mailasta lähti! Ja pääsi heittämään niin pitkälle kuin kädestä lähti. Ja lähtihän se. Heittokättäni ihmettelivät niin vastustajan pelinjohtajat, yleisö (ne viisi jotka asuivat kentän vieressä) kuin tuomaritkin. Tuskin koskaan minulle tulee enää sellaista tilannetta tai taitoa, millä saan ihmisten leuat loksahtamaan auki, kuten silloin. Oi niitä aikoja…Oi sitä linimentin hajua, ja sormia jotka aukesivat ja olivat veressä ja hiekassa. Oi niitä pelimatkoja sillä bussinrämällä, jonka jarrut kirkuivat 100 metriä ennen pysähtymistä. Oi sitä tuuria, jos heti alkukesästä oli helle ja sai rusketusraidat pohkeiden puoliväliin pelihousujen takia. Oi sitä estetiikkaa, jos sai pallosta mojovan mustelman jalkaan, joka vaihtoi väriä pitkin kesää, ja kun räpyläkäsi jäi valkoiseksi ja toinen käsi ruskettui. Vieläkö joku ihmettelee, miksi pilates ei ole minun juttuni?

Pari viikkoa sitten hankin uuden meriitin: hölkkäsin 20 minuuttia putkeen! Juu, aika kova saavutus - mutta minä en ollut pystynyt juoksemaan selkäni takia kymmeneen vuoteen!! Viimeksi muistan lenkkeilleeni kesällä 2002 Posiolla, kun olin tekemässä Suurta Seikkailua (yksi mahtavimmista työpesteistäni). Kävin erään työkaverini kanssa juoksemassa joka toinen päivä sen kuuden viikon ajan. Ilman sitä en olisi jaksanut istua kopissani editoimassa, koska meillä ei ollut yhtään vapaapäivää. Muistan elävästi ne hiekkatiet keskellä metsää ja etenkin sen kerran, kun edessämme juoksi lauma poroja. Ne juoksivat vähän matkan päässä tiellä, me perässä, kunnes ne viimeinkin tajusivat hajaantua, ja katosivat metsään. Se oli siistiä!

Tykkäsin pesisaikoinakin käydä lenkillä, vaikka moni jengikaverini inhosi sitä. Tein itsekseni extralenkkejä pesistreenien lisäksi. Kun muutin parikymppisenä opiskelijakämppään, kävin etenkin sateella juoksemassa, koska siitä tuli niin mieletön fiilis. Ilma oli täynnä happea ja kaikki ongelmat ratkesivat. Kämppikset pitivät minua hulluna. Juoksin myös Jenkeissä au pairina ollessani, vaikka siellä ei ollut kunnon jalkakäytäviä. Jenkitkin pitivät minua hulluna. Lapsenakin minä juoksin koko ajan. Järjestin pihan poikien kanssa juoksukilpailuja, ja voittoahan minä lähdin aina hakemaan.

Sitten 29-vuotiaana hajosi selkä, enkä välillä päässyt edes kävelemään. Lihakset olivat niin krampissa vuosikaudet, ettei tullut mieleenkään lähteä juoksemaan. Kerran yritin, mutta tärähdys aiheutti sen, että koko selkä ja hanuriosasto menivät sellaiseen kramppiin, että siitä ei ilman sataaviittäkymmentä euroa selvinnyt, kun piti käydä hierotuttamassa niitä auki. Parin viime vuoden aikana myös jaloissani on ollut ihme jumitusta. Siitä huolimatta laitoin alkuvuodesta aarrekarttaani lenkkeilijän kuvan. Päätin, että keväällä minä juoksen. En tiennyt, miten se muka onnistuisi, mutta niin minä päätin.

Eräänä päivänä sitten katselin ikkunasta ulos, kun ihana arska paistoi ikkunasta. Keväiset säteet osuivat aivojeni käpylisäkkeeseen tai mihin lie tumakkeeseen ja saivat aikaan vastustamattoman halun vetää trikoot ylle ja lenkkarit jalkaan ja lähteä lenkille. Päätin, että minähän lähden, tuli mitä tuli. Ihminen on luotu juoksemaan (paitsi suurissa naistentapahtumissa)!

20 minuuttia hölköttelin, eikä mikään paikka mennyt jumiin. Käsittämätöntä!! Tänään kävin juoksemassa jo kolmannen kerran! Jos joku olisi sanonut kymmenen vuotta sitten, miten kovana meriittinä pidän 20 minuutin hölkkäämistä yhteen menoon, olisin aloittanut vahvan masennuslääkityksen. Myöskään salitreeni ei enää vedä jalkojani betoniksi. Mitä ihmettä on yhtäkkiä tapahtunut??

On kaksi selitystä. Viimeisen puolen vuoden aikana, jolloin en treenannut ollenkaan, söin kunnon magnesiumkuurin. Samaan aikaan selvitin myös henkiset solmuni NLP:ssä. Kummasta on ollut apua siinä, että ilmeisesti hermostoni ei nyt enää mene tilttiin pienestä rasituksesta ja palautuminen tapahtuu normaalisti: yhden aineen vajeesta vai korvien välistä?

Olin jo pari vuotta aiemmin syönyt kuurin apteekin magnesiumia, joka oli oksidimuodossa. Tehdessäni syksyllä artikkelia hormonidieetistä sain kuulla, että siitä imeytyy kroppaan vain ihan muutama surkea prosentti. Ei kyseisestä kuurista ollutkaan mitään apua. Syksystä lähtien olen syönyt magnesiumia monessa eri muodossa, esim. sitraattia, glysinaattia ja glyserofosfaattia. Kaikki eri muodot kuulemma vaikuttavat kroppaan eri tavoin. Minulle myös sanottiin, että jos magnesiumista oli vajetta, sitä voi tarvita yliannoksia, jos vaan maha kestää. Magnesiumhan vaikuttaa hermostoon rauhoittavasti, mutta en tiedä, oliko tästä todella apua vai oliko kaikki sattumaa... 

Vai voiko sillä olla merkitystä, että minulla ei ole enää henkisiä taakkoja kannettavana? Jostain syystä uskon, että kyse on juuri siitä. Ei ole kaunaa, eikä traumoja, jotka kummittelisivat kropassa. Eläminen on nyt kevyttä. Kroppanikin on kevyt. Se tuntuu uskomattomalta. Elämä on uskomatonta! Ja tämä vain vahvistaa niitä asioita, joista aion pitää luentoja ja joista haluan vielä kirjoittaa lisää. Kun korvien väli ei jumita, ei jumita kroppakaan. Paitsi terveellä tavalla. Mahtavaa, kun pystyy iloitsemaan terveestä lihaskivusta! Jopa silloin, kun vessanpönttö tuntuu olevan ihan liian matalalla...

P.S. Tästä lähtien saattaa postauksien kuvitus olla aika yksipuolista, koska minusta on tullut kukkaholisti. Olen ottanut tavaksi ostaa itselleni tuoreita tulppaaneja, olen hankkinut olohuoneeseen tekokukkia ja makkarin seiniin länttäilin juuri isoja tarrakukkia. Vaatekaappiinkin on alkanut jo ilmestyä kukkakuosia. Voisi kai ajatella, että olen kukkamuotiin langennut uhri, mutta minuun on myös tatuoitu kaksi kukkaa, ensimmäinen jo vuonna 1998. Yksi tatska minulta vielä puuttuu ja päätin, että tulkoon sekin olemaan kukka. Mitähän seuraavaksi – se kukkahattu? Hell no! Mutta hei, antaa kaikkien kukkien kukkia, etenkin sen huumorin kukan! ;)

Ihmiset…elämä olisi paljon helpompaa ilman niitä! Siis niitä muita. Eihän meissä itsessämme ole juurikaan vikoja. Ne muut raivostuttavat meitä - ja ovatkin siksi aika hyviä peilejä. Muut ihmiset eivät näytä, millaisia he ovat, vaan pikemminkin sen, millaisia me itse olemme. Perhe ja ystävät ovat erinomaisia tyyppejä tässä tehtävässä.

Minä olen juuri tajunnut, etten olekaan niin perfektionisti kuin olen luullut. Työasioissa teen kaikki juuri niin kuin pitää: deadlinet, merkkimäärät, ohjeistukset, haastattelut…kaikki teen pilkulleen. Mutta kaiken muun teen viime tipassa. Jos lähden reissuun, saatan tarkistaa vasta pari päivää aiemmin, minne tarkalleen olen menossa (jos joku muu on varannut matkan). Pakkaan tietysti vasta myöhään edellisenä iltana. Alan fiilistelläkin vasta lentokentällä. 

37-vuotiaaksi asti minun piti elää luullen olevani siisti, kunnes näin erään ystäväni astiakaapit. Siellä oli kupit niin jämptissä järjestyksessä korvat millilleen samaan suuntaan, että tuli syyllinen olo, kun piti ottaa yksi joukosta pois. Saman ystävän kanssa oltiin juuri reissussa. Kun saavuimme hotellihuoneeseen, hän viikkasi vaatteet hyllyihin ja ripusti henkariin. Minä säilytin vaatteitani matkalaukussa, joka näytti siltä kuin sinne olisi heitetty pommi. Kerran viikkasin vaatteeni siisteihin pinoihin, mutten löytänyt sen jälkeen laukustani mitään. Siihen asti olin kuitenkin ajatellut olevani siisti, koska tykkään imuroimisesta ja tiskaamisesta. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin tietyt nurkat minulta jää aina siivoamatta. Ja olohuoneen pöydälle kertyy aina pino lehtiä, jotka harkitsen lukevani. Vuoden. Enkä todellakaan silitä pestyjä lakanoita, kuten tämä ystäväni, joka vielä suihkuttaa lakanoihin jotain tuoksua. En edes tiennyt, että niin voi tehdä. Reissun jälkeen innostuin siivoamaan koko kämpän ihmesienen ja hammasharjan kera, mutta ei minusta silti taida kodinhengetärtä tulla.

Olen myös huomannut, miten täysin tunteella ja spontaanisti toimin, verrattuna siis pariin kaveriin. En ollut aiemmin sitäkään niin ajatellut, koska se on minulle itsestään selvää. Jos olisin perfektionisti, en varmaan uskaltaisi tehdä mitään laatimatta ensin jotain Excel-taulukoita. En minä harkitse. Minä meen ja teen. Olen kyllä kova analysoimaan, mutta analysoin asiat lennossa. Toimin intuitiolla. Sydän ohjaa, järki korjaa vauriot.

Varmaan siksi eräs toinen ystäväni on sanonut minua rohkeaksi. Kerran hän tuumi, että minut voisi viedä vaikka raksalle duuniin ja minä vain käärisin hihani, että ”jaahas, miten täällä toimitaan?”. Se on ihan totta, niin minä tekisin. Mutta en minä koe itseäni rohkeaksi. Olen vain utelias. Minusta rohkeaa on perustaa perhe. Ruveta nyt olemaan jonkun tyypin kanssa tavoitteena ikuisuus ja tehdä sen kanssa lapsia, joiden kanssa on nalkissa ainakin 18 vuotta! Huh, siinä vasta uhkarohkeutta - minä hyppäisin mieluummin base-hypyn pilvenpiirtäjästä!

Eräs jenkkiystäväni kutsui minua jo neljätoista vuotta sitten free spiritiksi, mutta olin silloin vasta 23-vuotias, enkä tajunnut, mitä se tarkoittaa (olin ulalla lähes kaikesta). Kolmekymppisenä aloin havahtua siihen, että halusin hyvin erilaisia asioita kuin muut ympärilläni. Tavallaan olin tiennyt sen jo aiemminkin, mutta silloin konkreettisesti huomasin, kuinka ystävät ympärillä alkoivat pariutua ja jakaantua ja olivat työssä, josta sai kuukausipalkkaa. Minun elämäni oli helvetin sekavaa ja vaikeaa. Häpesin itseäni, kun en sopeutunut normaaleihin päivätöihin. Verrattuna muihin, luulin että minussa oli jotain pahasti vialla.

Ystäväni numero 4 sanoi kerran työskennellessämme eräässä työpaikassa samaan aikaan (minä 4kk, hän kymmenen vuotta), että ”on vaan niin helppoa jäädä jonnekin”. Minulle ei ole koskaan ollut mikään niin vaikeaa kuin jääminen! Olen aina riuhtaissut itseni irti sieltä, missä on ollut liian tasaista. Tarvitsen tavoitteita. Haluan ponnistella sekä työssä, ihmissuhteissa että treenaamisessa. Jos asiat sujuisivat rutiinilla, kyllästyisin kuoliaaksi. Välillä kyllä kaipaan tasaisuutta ja turvallisuutta eli sitä, että pystyisin suunnittelemaan elämääni viikkoa pidemmälle, mutta jos saisin sitä, en varmasti olisi onnellinen.

Mutta nyt asiat ovat alkaneet loksahdella paikoilleen aivan käsittämättömällä tavalla, ja ajattelen, että on aivan mahtavaa olla minä!!! Voin vain taputtaa itseäni selkään siitä, että olen tehnyt elämästäni juuri itseni näköistä! Elän nyt unelmaani. Saan kirjoittaa juuri sellaisia artikkeleita kuin haluan ja siinä sivussa valmistelen uutta (siis rinnakkaista) uraa life coachina ja luennoitsijana. Kalenterini ei edelleenkään täyty kuin parhaimmillaan pari viikkoa kerrallaan, mutta samalla se on nautinnollista ja riemastuttavaa, kun siellä on tilaa kaikelle yllättävälle!  

Mielenkiintoisinta elämästäni tekevät tietenkin muut ihmiset. Saan tavata ja haastatella jatkuvasti kivoja ihmisiä, joita vasten peilaan omaa elämääni, ja joista myös lukijat pystyvät peilaamaan itseään. Emmekö me lue lehdistä kuitenkin sellaisia asioita, jotka jollain tavalla liittyvät itseemme? Jo pienenä kuuntelin salaa, kun äiti jutteli vieraiden kanssa aikuisten juttuja, ja yläasteikäisenä ahmin mummon Kodin kuvalehdistä sitä palstaa, jossa lukijat kirjoittivat muun muassa avioliittomurheistaan. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten tarinoista. Eräänäkin päivänä istuin junassa ja katselin ihmisiä ja mietin, että on se vaan äärimmäisen mielenkiintoista, kuinka me tykkäämme niin eri asioista, osaamme eri asioita ja teemme yhdestä ja samasta todellisuudesta niin eri tulkinnat! Tunsin oikein lämmön nousevan rintaan. Tuli pakahduttava olo! Ja sitten huomasin istuvani liian lähellä patteria…

Uskon, että jokaisella ihmisellä, joka tulee elämäämme, on jokin merkitys. Kun joku herättää etenkin ikäviä tuntemuksia, on hyvä kysyä itseltään, miksi? Mihin kohtaan se osui minussa? Miksi vaikka se naapurin uusi auto jurppii sinua niin perkeleesti? Tunnetko itsesi nyt vähäpätöisemmäksi? Luuleeko naapuri, että sinulla menee huonommin, kun ajat sillä vuoden 2006 Volvolla? Entä mitä helvetin väliä sillä sitten on?

Rikkauden ja onnellisuuden yhteyttä on muuten tutkittu, ja on huomattu, että rikkaus ei tee onnelliseksi, jos joku on vielä rikkaampi! Että kerro, kerro kuvastin…

Koska tarvitsen hyvän tekosyyn julkaista talvella ottamia kuviani, esittelen niiden ohessa joitakin lempiaforismejani. Aforismit liittyvät niihin asioihin, joita kuluneen talven aikana mietin. Tämän postauksen jälkeen alkaa taas tulla väriä ja iloa kuviin, koska talvi ja valkeus on out, kevät ja värit IN!!!

 A pessimist sees the difficulty in every opportunity; an optimist sees the opportunity in every    difficulty.  - Winston Churchill

     Tappio on usein pelkästään väliaikainen olotila, vain luovuttaminen tekee siitä pysyvän.

It's only those who do nothing

who make no mistakses.

-Joseph Conrad

Miksi ihmiset, jotka eivät osaa näyttää tunteitaan, pitävät sitä vahvana puolena eivätkä heikkoutena? -May Sarton

Surround yourself with only people who are going to lift you higher. -Oprah Winfrey

If you want to be loved, be lovable. -Ovid

Onnistumisen mitta on sen pompun korkeus, jonka saat aikaiseksi osuttuasi pohjaan. 

Aina on olemassa toinenkin vaihtoehto.

The truth will set you free. But first, it will piss you off. – Gloria Steinem

Be yourself. Everybody else is already taken. -Oscar Wilde

Nyt pukkaa postausta tiiviiseen tahtiin, mutta en voi olla käyttämättä hyväkseni naistenpäivää pohtiakseni feminiinisiä ja maskuliinisia juttuja, joita tuli käsiteltyä myös NLP-kurssini aikana. Niissä koin jonkinlaisen läpimurronkin. En oikein tarkkaan muista, miten se kävi. Pohdin näitä asioita parin kurssikaverini kanssa ja jotain vain naksahti päässäni.

Olin nimittäin aiemmin ollut siinä uskossa, että feminiinisyys sekä itsessäni että muissa oli jollain tavalla heikkoutta. Sen vuoksi en ollut myöskään sujut itseni kanssa. Ei siitä taida olla pitkä aika, kun täälläkin mainostin itseäni sisäisesti äijäksi. No, se on nyt muuttunut. Tajusin nimittäin, että naiseushan se vasta vahvuutta on! Meillä naisilla on tunneälyä ratkaista asiat viisaasti ja me kestämme henkisesti vaikka sun mitä! Jos teen nyt keskiverto-otannan tuntemieni naisten ja miesten perusteella, niin kyllä tunneälyttömimmät ihmiset ovat olleet miehiä. Oikein tunneälyttömämpiä kutsutaan suurmiehiksi, jotka ovat saaneet aikaan suursotia. Ei tule mieleen yhtään sotaa, joka olisi naisen aloittama. ”Hei muijat, nyt tarttis hyökätä Puolaan. Mun ego ei enää mahdu tähän maahan.”. Juu ei.

Miten tämä ”naisellisuuteni” nyt sitten näkyy? Ei juurikaan eri tavalla. Paitsi olen ehkä shopannut viime aikoina enemmän. Juuri eilen ostin heräteostoksena uuden laukun. Luotolla. Jos se ei ole naisellista, niin mikä sitten on! Jälkeenpäin mietin, että mitä ihmettä tein vaatekaupassa rahattomana, vaikka piti vain käväistä Tiimarissa hakemassa lämpökynttilöitä…Hetken pohdittuani sitä itsekseni keksin vastauksen: koska olen nainen. Tämä on yksi niistä seikoista, jotka jo jotenkin biologisesti kuuluvat naiseuteen. Ei kai sitä edes tarvitse selittää. Niin, ja seuraanhan minä astrologiaa. Ja rakastan ihmissuhteiden vatvomista. Naisellista on myös se, että EN pidä muovikassia treenikassina. Tai se, etten teippaa ikkunoita mustilla jätesäkeillä, jotta tietokoneen näkee paremmin (tai jotain). Tai se, että en teippaa rikkinäisiä lenkkareita ilmastointiteipillä…Naiselle ei tulisi mieleen mikään jälkimmäisistä vaihtoehdoista, koskaan.

Pääasiassa feminiininen puoleni tulee esiin siten, että tunnen itseni vahvemmaksi nyt, kun olen hyväksynyt itseni kokonaisena – koko naisena. Nyt olen saanut lisää voimaa käyttööni, kun olen valjastanut koko kapasiteettini. En pidä enää pehmeyttä häpeällisenä – pehmeys se vasta kova juttu onkin! Vaikka rajansa se on pehmeydelläkin. Tässä oli eräänä päivänä Facebook-kaverillani status, jossa hän peräänkuulutti neulovia miehiä, he kun hänen mukaansa ovat niin seksikkäitä että saisivat kenet naisen tahansa. Ei helvetti, ei minua ainakaan!! Nyt jotain tolkkua siihen tasa-arvo-touhottamiseen! Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki istuisivat neulomassa yhdessä ringissä? Kuka hakkaisi halot? No, minä sen voisin tehdä, mutta olisi paljon seksikkäämpää ja kätevämpää, jos sen tekisi vahva mies.

Minun mieheni ei neulo. Siis tuleva. Hänelle ei tulisi sellainen edes mieleen! Minun mieheni kädet ovat niin kömpelöt ja kolhiintuneet kaikesta miehekkäästä tekemisestä, että hän ei saisi edes lankaa neulansilmään. Minun mieheni vetää niin paljon leukoja ja punnerruksia, että minä pyörryn ihastuksesta. Minun mieheni ei myöskään leivo. On hyvä, jos hän osaa tehdä vähän ruokaa tai vaikka ihan hyvääkin ruokaa, mutta hän ei leivo. Eikä hänen todellakaan tarvitse tietää, käyvätkö horoskooppimme yhteen. Minun mieheni käy mieluummin katsomassa, kun lihaskimput hakkaavat, potkivat ja kuristavat toisiaan kehässä lajissa, jossa ei juuri sääntöjä ole. No, itse asiassa minä menisin mukaan.

Kukin tietenkin tehköön mitä haluaa, mutta jos seksikkyydestä puhutaan, niin minä olen todellakin vanhan liiton naisia siinä mielessä. Mies olkoon mies ja nainen nainen. Tasa-arvon ei tarvitse olla sitä, että olemme kaikki samanlaisia ja teemme samoja asioita. Voin minä rehkiä salilla ja kasvattaa habaa, mutta miehen pitää AINA olla vahvempi! Toki kaikkein vahvin mies on sanojensa mittainen mies.

Monesti se taitaa kyllä mennä niin päin, että naiset koettavat hakea tasa-arvoisuutta käyttäytymällä ylimaskuliinisesti. Olen kiinnittänyt huomiota etenkin musiikkibisneksen ”emansipoituneisiin” naisiin. Kun naiset ovat muka supervahvoja ja kovia, niin ne esimerkiksi kourivat haarojaan. Ensin haarojaan hinkkasi Madonna, sitten Rihanna, sen jälkeen Lady Gaga ja sitten taas Rihanna. Huvittavinta on se, että Rihanna on voivotellut sinkkuuttaan, koska miehet pelkäävät lähestyä häntä. No shit?! Eivätkö miehet tykkääkään itseään julkisesti kopeloivasta naisesta? Tai sitten naiset laulavat, etteivät tarvitse miestä, ja silti pukeutuvat kuin seksityöläiset (mitä ne sitten tarvitsevat - lämpimän kerraston?), tai vaativat, että ”haluan että hoitelet minut nyt, että alapa äijä suoriutua.” Melko romanttista. Ehkä tuo nyt oli kaukainen esimerkki, mutta kauhulla vaan ajattelen nuoria tyttöjä, jotka seuraavat näitä juttuja aktiivisesti ja saavat niistä vaikutteita.

Loppukaneettini naistenpäivälle kuitenkin on se, että monet ihmissuhteet jäisivät syntymättä, asunnot sisustamatta, ja lapset pukematta säänmukaisesti, jos ei olisi meitä monitoimiosaajia, joita naisiksi kutsutaan. Hyvää meidän päivää, Naiset (vaikka meidän päivä onkin oikeasti joka päivä)!  

Pari erilaista naisihannetta. Ei ne lihakset naista pahenna. Nam. (Vierekkäin seistessä Lenda muuten oli minua pienempi.)

For every action there is a reaction, on sanonut niin viisas mies kuin Dr. Phil. Jokaista tekoa seuraa siis (vasta)reaktio. Olen itse yksi varsinainen vastareaktio koko nainen. Teen yhtä asiaa täysillä, ja kun kyllästyn siihen totaalisesti, alan tehdä vastakkaista asiaa täysillä. Parasta olisi tietenkin löytää balanssi, mutta alan uskoa, ettei tällaiselle luonteelle sellaista ole ehkä tarkoitettu.

Nyt olen ihan kyllästynyt henkiseen kasvamiseen. Oikeasti, mäenjaksaenää! Sitä paitsi tajusin, että olin mennyt optimismissanikin liian pitkälle. Ystäväni sattui (taas aivan oikeaan aikaan) laittamaan Facebookissa linkin artikkeliin, jossa valaistiin juuri tätä asiaa: ylioptimismi tekee sokeaksi ja voi kääntyä siten negatiiviseksi. Täytyisi aina muistaa se konteksti, missä me elämme, ja pitää mielessä ainakin ripaus realismia, niin ei tule kovin pahasti pyhään hihhuliturpaan. Hyvä suhde olisi 3:1 - optimismia 3 ja realismia 1.

Mutta minä en jaksa nyt miettiä mitään suhteita mihinkään. Tarvitsen taukoa kasvamisesta. Onhan se toki ollut mukavaa, että olen saanut pääkoppani näinkin hyvään kuntoon viimeisen puolen vuoden aikana, mutta miten on käynyt sieluni temppelille? No muumioitunuthan se on! Takana on kokonainen puolen vuoden treenitauko! Ainoa aerobinen treeni viimeisen puolen vuoden aikana oli se, kun kompuroin Itävallassa neljänä päivänä sen laskettelurinteen ylös after ski –paikkaan (ja tulin alas volteilla ja kuperkeikoilla…). Joka kerta keuhkot meinasivat haljeta ja sydän pysähtyä - joista jälkimmäinen onneksi saatiin käynnistettyä välittömästi parilla Jägermaisterilla.

Kootut selitykseni treenitauolle ovat: tikit, matka, vaativa työprojekti syksyllä, kolme flunssaa peräkkäin ja kaamoslamaannus. Voi olla, että jos olisin vaativan työprojektini aikana tsempannut ja treenannut, olisin voinut välttää flunssat. Mutta kun minulla oli jatkuvasti hirveä kiire, priorisoin asiani niin, että vietin harvat vapaat hetkeni kotona rauhoittuen. Kysehän on aina priorisoinnista. Mutta kaamosväsymys oli kyllä taas kauhea. Lojuin sängyssä koko joulukuun, enkä muista siitä paljon mitään. Oli niin voimaton olo, ettei tullut mieleenikään lähteä vielä rehkimään. Tiedän, etten olisi pystynyt parempaan, mutta olipahan ajanhukkaa nekin viikot. Minun pitäisi ehdottomasti päästä talvisin vähintään pariksi viikoksi aurinkoon! Siinä on yksi suurista unelmistani.

No, nyt alkaa taas energiaa pulputa, kun valoakin silloin tällöin pilkahtelee. Olen ehdottomasti kevätihminen. Tai sitten bipolaarinen: talvella depressiivinen, keväällä maaninen (niistä vastareaktioista puheen ollen…). Viime viikolla tein comebackin salille, ja ai että tunnen itseni taas Ihmiseksi! Fyysinen rääkki se vasta herättää meikäläisen eloon! Olin kyllä ajatellut aloittavani treenaamisen hot joogasta, koska jooga tekisi minunlaiselle juntturalle hyvää. Tammikuussa aloitinkin tuntien varaamisen netistä. Samoin perumisen. Helmikuussa päätin, että paskat, minä menen salille, eikä siinä kauan nokka tuhissut, kun jo istuin kuntopyörän selässä. Se oli mukavan tuttua puuhaa. Jonkin aikaa sotkettuani alkoi jo tuntua reisissä kivaa polttelua! Katsoin kelloa: oli mennyt kaksi minuuttia ja kymmenen sekuntia…Sikäli on aina kiitollista aloittaa kunnon kohottaminen nollasta, kun ei tarvitse tehdä juuri mitään ja kaikki on plussaa!

Sen sijaan lihasvoimani ei ollut kadonnut minnekään, vaan jatkoin samoista painoista kuin elokuussakin. Vedin sitten kahtena peräkkäisenä päivänä sellaiset ”herättelytreenit”, että arvelin joutuvani soittamaan Pekkaniskan nostamaan minut ylös sängystä. Vielä mitä. Kainalot minulla vain tulivat kipeiksi dipeistä (sielläkin siis on lihaksia). On minulla ihme kroppa. Itse asiassa punttitreenihän ei ole minulle homma eikä mikään, mutta jos minä haluan nöyryyttää itseäni, menen venyttelytunnille. Ja niinhän minä tein. Missä sitten muistin, että kannattaisi varmaan venytellä useammin, ettei tarvitsisi itkeä ja venytellä. Mutta on sekin huutava vääryys, että kun kerran ihminen pääsee kuuhunkin, niin miten ei ole kukaan vielä kehittänyt sellaista laitetta, joka venyttäisi kroppasi samalla, kun katselet sohvalta Frendejä? Ostoskanava, haloo!

Mitä tulee meditoimiseen, mistä innostuin jokin aika sitten, niin sekin sitten jäi. Ei tuo after ski ja meditointi ainakaan sopineet yhteen (kuten ei sovi myöskään after ski ja sukset – kuka hullu senkin on keksinyt!?). Meditoinnin aion kyllä ottaa uudestaan ohjelmistooni. Meditoinnista tein muuten jutunkin, joka julkaistaan lähiaikoina Voi Hyvin –lehdessä. Rakastan työtäni siksi, että saan oppia jatkuvasti kaikkea uutta. Nytkin sain monia oivalluksia juttua tehdessäni! Tajusin muun muassa sen, että olin haksahtanut aivan tyypilliseen ansaan: kun olin pari kertaa saanut meditaatiosta hyvän olon, lähdin tavoittelemaan sitä seuraavillakin kerroilla, ja kun sitä ei tullut, petyin. Silloin meditaatiolta menee sen itse tarkoitus, sillä ei pidä olla mitään odotuksia. Ei pidä olla mitään ajatuksia. Eikä pidä lähteä hakemaan mitään fantasiamaailmaa. Että siinäpä taas uutta nöyrtymisen paikkaa…

Jos siis joku myisi lippuja kultaiselle keskitielle, ostaisin. Ei ole mikään ihme, että niin monen hyvinvointifirman tai jumpan nimi alkaa tai loppuu sanaan balance. Ja siitä puhutaan varmasti tämän viikonlopun sporttimessuillakin. Ei ole mitään vaikeampaa asiaa kuin löytää tasapaino reaktion ja vastareaktion välistä! 

Itselläni on kyllä sellainen fiilis, että ei ihminen voi olla balanssissa, jos ei yhtään rehki fyysisesti. Ihmeen hyvin minäkin kestin noiden kuukausien treenaamattomuuden, mutta huomaan heti voivani paremmin ja jopa käveleväni eri tavalla (selkä suorana ja rinta rottingilla) nyt, kun olen taas alkanut liikkua. Sitä paitsi minulla on edelleen vahvana sellainen uskomus, että jos en hallitse itseäni fyysisesti, en hallitse mitään. Ja päinvastoin, jos tunnen itseni fyysisesti vahvaksi, hallitsen koko elämäni. 

Kysehän on siis vain tasapainosta... ;)

Terveisiä Itävallasta! Olin siellä viime viikolla epäskimbareissulla. Kyllä, olin St. Antonissa varmasti ainoa ihminen, joka ei koskenut suksiin koko lomalla, mutta jos käytte lukaisemassa aiemmin postaamani jutun Kun suksi ei luista (Arkisto, helmikuu 2011), niin ymmärrätte hyvin syyn. :) Otin kyllä kontaktia rinteeseen tullessani rinneravintolan after skista. Nyt tiedän, mitä tarkoittaa sanonta ”läski tummuu”…Sen verran pahat mustelmat sain vasempaan käsivarteeni, että jos vielä ottaisin sukset alle, niin henkihän siinä lähtisi. Tiedoksi niille, jotka ihmettelevät, että mitä järkeä on lähteä skibareissulle jos ei skimbaa, niin lähdin reissuun varamiehenä. Naisena.

Vaikka reissu olikin pääasiassa yhtä räkättämistä kolmen muun sinkkutytön kera, ja minäkin nauroin viikossa enemmän kuin olen nauranut koko talvena (Luojan kiitos, oli aikakin), niin ehdin tulla monenlaisiin aatoksiin itsestäni ja ihmisistä. Tai lähinnä miehistä. Jotka myös ovat ihmisiä. Yleensä. Mietin erästäkin tapausta, missä minua ei kohdeltu niin kuin olisi pitänyt (tai niin kuin olin itse toivonut), mutta jätin reagoimatta siihen. En suuttunut, en alkanut hautoa kostoa, enkä halunnut sanoa viimeistä sanaa, mikä oli aivan päinvastaista, miten olin aiemmin toiminut. En ollut valmis tuomitsemaan kyseistä henkilöä asiasta - ja se huolestutti minua! Eikö olisi ollut ”terveempää” reagoida, että ”nyt se jätkä saa kärsiä”, kuin ymmärtää asia jotenkin? Oliko minusta tullut nyt täysin hyväuskoinen hölmö? Tämänkö se NLP:n kaiken hyväksyvä maailmankatsomus teki? Tuliko minusta sittenkin joku Äiti Teresa (no, siellä rinteessä maatessani pitkin pituuttani ei kyllä siltä tuntunut…)?

Sitten kotiin palatessani minulle yhtäkkiä valkeni koko homma: minähän olin viimeinkin tajunnut, mistä tässä kaikessa on kyse! Joku voisi sanoa, että olin menettänyt ylpeyteni, kun en ollut antanut samalla mitalla takaisin. Mutta mihin minä ylpeyttä tarvitsen? Minulla on jo hyvä itsetunto. Ei minun itsetuntoni ole kiinni siitä, miten toiset käyttäytyvät. Jos he eivät käyttäydy kunnolla, ei minun arvoni siitä laske. Ei itsetuntoni myöskään nousisi, jos saisin viimeisen sanan. Ylpeys on valheellinen kuori. Se on pelkoa siitä, mitä muut minusta ajattelevat, jos sanon tai näytän sen, millainen olen. Eikä pelolla voita koskaan mitään. Pelko on myös se, joka punnitsee voittajat ja häviäjät. Mutta oikeassa rakkaudessa ei voi olla häviäjiä. Ei ole rakkautta saattaa toista huonoon valoon. Ylpeys on se, mikä useimmiten estää ihmisiä kommunikoimasta toistensa kanssa rehellisesti ja mikä aiheuttaa väärinkäsityksiä.

Minulle oli helpompaa antaa anteeksi, kuin tuhlata energiaani raivostumiseen tai koston hautomiseen. Se oli rakkautta itseäni kohtaan – enhän minä kuitenkaan menettänyt mitään. Ei kukaan voi viedä minusta mitään. Sitä paitsi ajattelen, ettei ole olemassa hyvää tai pahaa, tai yhtä ainoaa totuutta. Eivät ihmiset ole pohjimmiltaan pahoja, vaan me vain toimimme omista lähtökohdistamme käsin. Ihmiset voivat olla itsekkäitä, itsekeskeisiä, pinnallisia, epärehellisiä, joskus oikeita paskiaisia, mutta eivät he ole pahoja. Paitsi pedofiilit ja sarjamurhaajat. Mutta hekin ovat ehkä olleet vielä lapsena ok, kunnes jotain on tapahtunut. Ja se on aikuisten syytä.

Hassua kyllä, minulla oli aika päinvastainen huoli NLP-kurssini loppupuolella, joka siis loppui helmikuun alussa (sanoisin nyyh, mutta koska sain maineen ”henkilönä, joka itki kurssilla eniten”, niin en sano nyyh - those bastards!). Mietin, että nyt kun aion suuntautua hyvinvointivalmentajaksi, niin pitääkö minun hyväksyä kaikki ihmiset ja muuttua hyssyttelijäksi, joka ei saa sanoa suoraan? Pahin painajaiseni olisi muuttua tädiksi, joka alkaa käyttää kirjakieltä ja jakkupukua ja korkokenkiä, ja joka etääntyisi ihmisistä. Juttelin asiasta parin NLP-kurssilaiseni kanssa (jotka ovat NIIN viisaita!), ja he olivat sitä mieltä, että ei minun tarvitse muuttaa persoonaani. Ne, jotka kestävät sen, tulevat luokseni. Ja toisaalta jos itsekin palkkaisin life coachin, haluaisin rahoilleni vastinetta eli muutakin kuin joojoota! Vähän Dr. Philin tapaan. 

Ja sitäkin aloin miettiä, että näinköhän uskaltaisin oikeasti ruveta tekemään  hyvinvointivalmennuksia. Kuka minä olisin valmentamaan ketään, kun ei minulla ole vastauksia kaikkeen! Opettajani hymyili: ”Juu, minä kyllä tiedän vastaukset kaikkiin kysymyksiin!”. Tajusin pointin…Sitten sainkin harjoituksista mahtavia onnistumisen kokemuksia. Valmensin lisäksi yhtä kaveria kotonani ja parin tunnin session kuluttua hän lähti kotiin silmät loistaen, monia uusia oivalluksia saaneena. Minä aloin uskoa, että NLP rules! Ja minä myös!

Ja taas tuli todistettua se, että kun sydämeen tulee se tunne, että TIETÄÄ mitä haluaa, niin Universumi vastaa siihen. Minulle tuli tunne, että valmentamista voisin vielä harjoitella, mutta luennon minä osaisin pitää. Minulla on esimerkiksi selkäkivuista ja sen henkisestä puolesta paljon spesiaalia asiaa kerrottavana, sillä olen kokenut kaiken itse, olen kirjoittanut siitä kirjan, ja nyt minulla oli vielä NLP:n työkalut. MINÄ kyllä osaisin pitää Hyvän luennon! Hahmottelin paperille luennon rungon, ja eräänä iltana kerroin siitä ääneen kavereillekin, varmana asiastani. Olin vain huolissani siitä, että joutuisin markkinoimaan itse itseäni. Olen huono tyrkyttämään itseäni – paljon kivempaa olisi, jos minua pyydettäisiin luennoimaan.

Seuraavana päivänä sähköpostiini tuli viesti Selkäliitosta, johon en ollut ollut missään yhteyksissä aiemmin: he pyysivät minua pitämään luennon toukokuussa selkäkipujen henkisestä puolesta!! Siis voitteko kuvitella!! Näin se Universumi toimii: 1. lähetä tilaus, 2. tilaus vastaanotettu! Kun sydämessään tietää haluavansa tehdä jotain, se vaikka tiputetaan suoraan syliin. En olisi uskonut, että kaikki tapahtuisi näin helposti, mutta niin se vaan menee. Aika oli täysin oikea. Tästä se lähtee! Myös eräs toinen haaveeni tuotiin suoraan sähköpostiini pelkästään ajatuksen voimalla, mutta siitä kerron lisää vähän myöhemmin, mikäli se toteutuu.

Mikähän kirjoitukseni punainen lanka nyt siis oli? Teksti alkoi after skistä ja loppui hyvinvointivalmennukseen ja luentojen pitämiseen…No, kaikki se on minua. Ei minua saa mihinkään lokeroon, minä olen syvällinen sähläri. Huvittavaa kyllä on se, että myös ratkiriemukas reissu voi saada aikaan muutoksen, ei vain henkevä kurssi. Ja mitä tulee ihmisten lokerointiin ja tuomitsemiseen, niin toivon, että muutkin lokeroisivat toisiaan vähän vähemmän, koska meissä kaikissa on niin paljon eri puolia. Love and peace!

…ei huolet paina, ei rasitu polla. Olen nimittäin tehnyt valinnan välttää ikäviä asioita. Ehkä juuri NLP:n myötä olen tullut yhä allergisemmaksi negatiivisille sanoille, ihmisille ja ilmiöille. Jos tulee itsellänikin sanottua jotain negatiivista jostakin tai jostakusta, siitä jää heti huono fiilis. Ja toki tulee sanottua. En ole vieläkään muuttunut pyhimykseksi, vaikka kuinka meditoin ja luen henkistä kirjallisuutta. Perhana, että se ihmisyys on tiukassa!

Minä en katso tv-ohjelmia, joissa tapetaan ihmisiä. Seuraan myös uutisia melko huonosti (minkä voi ajatella olevan pieni ristiriita toimittajalle). En halua ottaa maailman murheita niskaani - en ole esimerkiksi suostunut suomaan ajatustakaan lamakohkaamiselle. Minä aion elää siinä uskossa, että lama ei koske juuri minua. Ja kun minulla ei ole pelkoa perseen alla, uskon olevani toimintakykyisempi ja saavani töitä. Usein media kaiken lisäksi suurentelee ja vääristelee asioita ja nostaa esiin kärjistettyjä yksittäistapauksia. Ne ovat vain hetkellisiä ”myrsky vesilasissa” –ilmiöitä, tai otsikoita, joiden takana ei ole oikeastaan mitään asiaa. Siksikin jouduin blokkaamaan Facebookista erään ihmisen statukset, koska hän linkitti jatkuvasti pääosin iltapäivälehtien sivuilta skandaalinhakuisia uutisia, ja kommentoi aina perään: ”Siis mikä ihmisiä vaivaa? Oikeesti!”. No oikeasti ihmisiä vaivaa aina jokin. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan. Hullujen, rikollisten ja päihdeongelmaisten määrä on suht’ vakio. Ja iltapäivälehtien sensaatiojuttujen määrä on vakio. Jos noihin asioihin haluaa energiansa keskittää, niin aika raskaaksi käy elon tie.

Tuo yllä oleva kuva taas liittyy lampaana kulkemiseen laumassa. Siihen, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Siihen, että kun vallalla on taas yksi ”myrsky vesilasissa” –case, niin moni menee siihen mukaan hirveässä tunnekuohunnassa. Facebook on hyvä esimerkki siitä, että kun ainoa vaadittava teko on klikata like-painiketta, jää ajatuksenjuoksu usein puolitiehen. Itse en enää jaksa liittyä ryhmiin, vaikka aihe olisi kuinka hyvä. Mitä hyötyä on jollain ryhmään kuulumisella? Paitsi se, että muutkin näkevät, että olen huolissani tästä-ja-tästä asiasta. En jaksa liittää roosa-nauhaa profiilikuvaani tai kopioida valmiita tekstejä syöpään sairastuneiden kunniaksi (siis myös itseni). Siis onhan se hyvä, että ihmiset osoittavat välittämistä, mutta itse en koe, että parilla klikkauksella muuttaisin mitään.

Vai kuka enää muistaa sitä sotaa yhtä Tainaa vastaan, joka meni kommentoimaan, että ei halua kehitysvammaisia naapuriinsa koska he laskevat kiinteistöjen hintaa? Kommentti oli tietenkin älytön, mutta ihan yhtä järjetöntä oli se, että joku perusti ryhmän ”Ei Tainaa minun takapihalleni” ja ihmiset ryntäsivät sinne vihaamaan YHTÄ ihmistä, ihan niin kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä johonkin! Ihan niin kuin se, että Tainan vihaaminen olisi ollut jotenkin sallitumpaa kuin hänen kommenttinsa – kuin kaikilla muilla olisi yhtäkkiä ollut varaa asettaa itsensä Tainan yläpuolelle! Mihin viha yleensäkin johtaa? Mihin tuo kohu johti? Kuinka moni ryhmään liittynyt on sen jälkeen TEHNYT JOTAIN kehitysvammaisten eteen?? Niinpä. Pelkkä ryhmään liittyminen on pelkkää munatonta jeesustelua.

Nyt laumassa kulkevilla lampailla on kaksi ”virallista” maalitaulua, joihin voivat purkaa patoutumiaan: Niinistö ja Haavisto. Kaikkihan on sallittua sodassa, rakkaudessa ja vaaleissa, vai? Jotain loanheittoa on ollut käynnissä kai molempia pressaehdokkaita kohtaan, mutta en ole seurannut, mitä heistä on sanottu. En ole myöskään ihan tajunnut, mistä siinä Haavisto-huumassa on lopulta kyse. Joo, Suomeen halutaan muutosta ja suvaitsevampaa ilmapiiriä, mutta kuten eräs ihminen Facebookissa kommentoi, niin ihan kuin nyt oltaisiin valitsemassa uutta Jeesusta, eikä presidenttiä. Facebookissa on ollut käynnissä melkoinen ryhmähurmos Haaviston puolesta, mutta minä en ole jaksanut ottaa osaa keskusteluihin puolesta tai vastaan. En silti sano, että Haavisto olisi huono valinta. Aion seurata vaalikeskusteluja ja äänestää sitä, kumpi on parempi. Eiköhän se pressa tule valittua ilman sen kummempaa vauhkoamistakin. 

Onko minusta sitten tullut itsekeskeinen, kun haluan mieluummin panna pääni pensaaseen? Eikö ole vaarallista näinä itsekkyyden aikoina sanoa, että minä en sitten vaivaa päätäni maailman epäkohdilla? Mutta kun minä olen huomannut, että pystyn olemaan paljon onnellisempi pysyessäni negatiivisten uutisten ja ilmiöiden ulkopuolella. Olen minäkin ollut maailmanmurehtija oikein pahimmasta päästä, ja surrut, että miten täällä pallolla voi oikein elää, kun maailmassa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta. Eläminen on silloin aika raskasta. Kauheita tekoja ei tietenkään tarvitse tai pidä hyväksyä, mutta ei niiden märehtiminen mitään muuta. Vai onko siitä jollekin apua, että olet huolissasi koko ajan? Ei edes kollektiivinen kauhistelu johda parempaan maailmaan! Minä ajattelen niin, että loppujen lopuksi vain pieni osa uutisista on sen arvoisia, että niiden takia kannattaa menettää yöunensa. Jos joihinkin asioihin voi vaikuttaa omalla toiminnallaan tai valinnoillaan, niin se kannattaa tehdä. Se muuttaa maailmaa.

Ja se kannattaa muistaa, että positiivisuus lisää positiivisuutta, negatiivisuus negatiivisuutta. Jos haluat saada jostakusta ihmisestä jotain irti, kehu. Kerro, mitä haluat hänen tekevän, älä kerro sitä mitä et halua hänen tekevän. Ihmiset eivät motivoidu negatiivisesta palautteesta.